Miten tämä kirjoittamisen aloittaminen onkaan niin vaikeaa… No kesäkuu meni ja olikin aika tapahtumarikas ja rankkakin kuukausi.

Kun sain tietää odottavani esikoistani, olin sinnitellyt yliopistossa kemian tekniikan parissa jo yli kaksi vuotta ja minusta tuntui, ettei ala ollut ollenkaan oikea. Välillä uskottelin kyllä itselleni, että kun soveltumiskohteen aineopinnot alkavat, herää ihan uudenlainen kiinnostuskin alaa kohtaan. No, niin ei kyllä käynyt ja raskaus tuli oikein sopivana välietappina opiskelujen kannalta. Sain aikaa miettiä, mitä todella haluan. Oli ihanaa päästä pois opiskelujen parista. Olinhan istunut koulun penkissä jo yli 14 vuotta, ilman välivuosia.

Kun viime helmikuussa tein positiivisen raskaustestin, olin ollut esikoisen kanssa kotona 1,5 vuotta. Iski kai jonkin sortin pakokauhu, että tänne kotiinko jumahdan, enkä ikinä saa itselleni ammattia. Keväällä siis hain kouluun. Tampereelle, PIRAMK:iin, koska olimme muutenkin jo suunnitelleet Tampereelle muuttoa ja sieltä löytyikin yllättäen muutava kiinnostava ala. Ykkösvaihtoehtona oli bioanalytiikka, kakkosena laboratorio ala ja kolmoseksi valitsin sosionomin koulutusohjelman (ajattelin repäistä ja kokeilla ihan toisenlaista, epämatemaattista alaa, vuhuu). Sain kutsun kahden ensimmäisen pääsykokeisiin.

Niin suuntasimme matkamme Tampereelle kesäkuun alussa. Kaksi yötä hotellissa ja helteessä vietettyämme oli kotiin paluun aika. Ja eikös neitiin iskenyt kotimatkalla Rota(?)-virus. Tauti ei ollut kovin raju, mutta kun se jatkui jo neljättä päivää ja tyttö kieltäytyi syömästä, soitimme terveyskeskukseen, josta meidät ohjattiin lähikunnan sairaalan päivystykseen. On ehkä maailman hirvein asia olla äiti. En osaa edes sanoin kuvailla sitä huolta, jota tunsin sinä päivänä pikku tyttöämme kohtaan.

Sairaalassa meidän piti pakkojuottaa jo muutenkin aivan väsyneelle tytölle ripulijuomaa ruiskulla. Homma ei ollut mitenkään helppo ja oli melko raskasta henkisestikin. Viimein yöllä yhden jälkeen, lääkäri tuli ja ilmoitti, että tyttö siirrettäisiin osastolle, jossa laitettaisiin nenämahaletku. Pakkojuotto oli siis ollut ihan turhaa kidutusta. Letkun laitto oli parin sekunnin vaiva ja sen jälkeen nuutunut tyttö sai nesteytystä letkun kautta suoraan mahaan. Olin helpottunut.

Kaksi yötä vietimme sairaalassa. Isi oli mukana aina päivisin, mutta huoneeseen mahtui vain yksi aikuinen, joten isi joutui palaamaan illalla kotiin ja minä jäin tytön seuraksi sairaalaan. Kolmantena päivänä tyttö jaksoi leikkiä ja söi jo melko hyvin. Saimme luvan lähteä kotiin. Ja eikös se tauti iskenyt minuun kotimatkalla. Monta päivää meni sairastaessa. Onni, että mies on yksityisyrittäjä ja tekee töitä kotona. Sain levätä ja isi huolehti tytöstä. Ihanaa oli taas päästä ulos, monen päivän sisällä kökkimisen jälkeen.

—

Juhannus meni mukavasti. Aattona kävimme tytön ja äitini kanssa mummin ja ukin mökillä saunomassa, ja iltapäivällä grillasimme kotipihassa. Lauantaina menimme perheen kesken läheiselle laavulle grillaamaan. Vettä satoi kuuroina, ja taisin olla jo aika ärsyttävää seuraa, kiristelevine hermoineni, kun viimein saimme tofu-nakit nuotiolle. Meillä oli myös vaahtokarkkeja ja maissia. Aurinkokin alkoi paistaa ja vaikka tyttö oli kurassa ja nakit pahoja, oli koko perheen yhteinen nuotioretki ihan mukava juhannusreissu.

« Magian Maailma blogi avattu!
Raskauskuulumisia »

This entry was posted on Thursday, July 3rd, 2008 at 21:28 and is filed under Sitä sun tätä. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.