Eilen meillä oli taas joulu. Kylässä käynyt kielikurssikaverini toi lapsille lahjat. Paketista paljastui tämmöistä:

Hauskaa Mauri Kunnasta ja Muumi luukkukirja sekä hiusjuttuja.

Leppäkerttuja lentämään hiuksiin.

Paketissa oli myös tarroja. Itse lahjoin kaveria neulomallani kamerapussukalla. (Neuloin parille kaverille myös kännykkäpussit joululahjaksi, mutta niitä en muistanut kuvata aikanaan.)

Muistin tänään myös vihdoin kuvata joululahjoiksi saatuja.

Aamulle kummeilta söpöt hattu ja neule. <3

Kiitos Jaanalle, Tealle ja Hannalle ihanista lahjoista. <3

Ainakin Memmillä. Neiti on kiukunnut ihan koko päivän. No nyt iltaa kohti helpottaa.

Äitillä sen sijaan ei ole ollut ollenkaan ketutuspäivä. Koska mummi on lastenhoitoapuna, saan taas enemmän omaa aikaa (kuten bloggauksen määrästä näkee ;)). Aamulla leivoimme jo mok(k)apaloja pakkaseen viikonloppua varten. Iltapäivällä pääsin kaupungille kirppikselle ja elokuviin miehen kanssa. Katsoimme Pihalla, joka olis voinu yhtä hyvin jäädä kattomatta. Mitäpä voi odottaa leffalta, jonka pääosassa on Mikko Leppilampi. Eh. Toinen pääosan esittäjä, Sibel Kekilli, sen sijaan oli ihan raikas uusi tuttavuus.

Kirppikseltä tein kivoja löytöjä.

Suosikki palikkapallo lapsosille, 3e.

Aamulle NameIt-asu yht.3e.

Ittelleni löysin kivan, uudenveroisen, Only tunikan, 4 eurolla. Ainut vaan, et nyt täytyy kyl lopettaa bodaaminen (mikä kauhea sana), ku haba meinaa olla liian iso noihin hihoihin. :D

Sain myös pienen pussillisen erilaisia, keltaisia nappeja eurolla, sekä taikanokkamukin 1,5 eurolla.

Tämmösen löydön tein kotoa <3 :

Vähän alle vuosi sitten näytin tältä

Olin jo jonkun aikaa tuskaillut mahani kanssa ja toivonut synnytyksen käynnistymistä. Meillä oli jo yliaikaiskontrolliaikakin varattuna perjantaille, päivälle, jolloin raskaus olisi kestänyt 11 päivää yli lasketun ajan. Olin hiukan epätoivoinen, koska en halunnut toista käynnistystä.

Kipeähköjä supistuksia oli tullut jo useampana päivänä. Keskiviikko-aamuna vessassa käydessä aavistelin, että ehkä nyt jo jotain tapahtuisi. Kävimme äitini ja Memmin kanssa rivakalla kävelyllä postissa ja illalla vielä saunoimme. Siitä se sitten lähti. Klo 23 aikaan illalla alkoi tulla kipeitä supistuksia, muistaakseni noin 7 minuutin välein. Yritin käydä nukkumaan, mutta eihän se uni tullut, kun vähän väliä supisteli. Mies nukkui, eikä varmaan aavistanutkaan, mitä kohta oli edessä. Itse olin innoissani ja jännittynyt, nytkö se tapahtuu.

Yhden aikaan yöllä kävin itsekseni suihkussa ja lämmittelin keittiössä kaurapussia, josta ei kyllä ollut oikein mitään hyötyä. Soitin sairaalaan, että joko kohta pitäisi tulla. Sanoivat, että heti kun tuntuu siltä ettei kotona kestä olla, voimme ajaa sairaalalle. Muistaakseni puolen kolmen maissa herättelin miestä ja äitiäni, joka jäi hoitamaan Memmiä (äitini oli ollut meillä jo melkein kaksi viikkoa varulta).

Sairaalaan päästyämme pääsin käyrälle ja supistuksia taisi tulla noin 4 minuutin välein (miten tämä muisti voikin olla näin huono? :D). Olin kai noin 4cm auki. Aloin olla aika tuskissani ja halusin jo jotain kivunlievitystä. Vähän ennen neljää pääsimmekin saliin, jossa hengittelin ilokaasua. Eipä siitä paljon hyötyä ollut, joten sain kohdunkaulanpuudutteen, joka helpottikin kovasti. Harmittelin, etten ollut muistanut ostaa evääksi suklaata. Pari tuntia sain olla kivuttomana, kunnes aloin taas tuntea voimakasta kipua. Ponnistamisen tarvettakin alkoi tuntua. Sain toisen samanlaisen puudutteen, mutta se ei enää auttanutkaa kipua lievittävästi vaan avasi paikat hurjalla vauhdilla ja luulin, että kuolen siihen paikkaan. Ponnistamisen tarve oli kamala (esikoisen kohdalla en epiduraalin vuoksi tainnut kokea tuota ponnistamisen tarvetta ollenkaan noin epämieluisana kuin tällä kertaa).

Olin ihan hysteerinen ja purskahdin itkuunkin. Siinä vaiheessa kun kätilö vaihtui ja saliin asteli Sairaala-sarjastakin tuttu Eva-Mari minua alkoi jopa vähän salaa naurattaa (ei se synnyttäminen sitten ehkä niin kamalaa ollutkaan). Sain luvan ponnistaa, mutta en uskaltanut, vaan jäkitin kovasti vastaan. Muistin vielä ensimmäisen synnytyksen ponnistusvaiheen pitkittymisen ja kauheuden. Huusin kurkku suorana ja itkin. Viimein henkilökunta (salissa oli ilmeisesti ainakin kätilö, harjoittelija ja kai lääkärikin) ja mies saivat minut rauhoittumaan ja pystyin todella keskittymään ponnistamiseen kunnolla. 30.10 kello 7.28, kymmenen minuutin ponnistamisen jälkeen pieni, kaunis tyttö tuli maailmaan, nenä vähän lytyssä. Olin helpottunut ja onnellinen. <3

Lapsilleni omistan tämän kauniin Anna Puun esittämän kappaleen:

Tänään, huonosti nukutun yön jälkeen, menimme koko perhe heti aamusta kuntoilemaan. Tai siis lapset jäivät hoitoon, isi meni salille ja äiti bodycombat-tunnille. Tällä kertaa tunti ei ollut ollenkaan niin kiduttava kuin viimeeksi, alkaa ilmeisesti kunto nousta, ja siellä oli itseasiassa ihan kivaa. Aamu oli tietysti hoidossa vaan itkenyt. Höh. Pitää sitten jotenkin muuten järjestää tuo hoitohomma. No ensi viikolla tulee äitini, niin saavat sitten olla mummin hoivissa. Oi että, odotan jo kovasti hoitoapua. :)

Kuntoilusta piristyneenä suuntasimme lasten kanssa vielä kaupunkiin tapaamaan kaveria lapsineen. Sain odotellessa fanin. Joku parikymppinen tyttönen tuli pummimaan tupakkaa (ihan kun sitä nyt ensimmäisenä vaunuja työntävällä äidillä olisi) ja jäi juttelemaan. Kehui minun tyyliäni :D ja ihasteli vauvakuumeisena lapsia. Se taisi kyllä olla polttanut jotain muutakin kuin tupakkaa, tai syönyt/juonut jotain omituista, puheesta päätellen. Lähtiessä vielä vilkutti iloisesti ja vähän ajan päästä vielä uudestaan kun näki meidät.

Kävimme kaverin kanssa Amurin helmessä syömässä pannaria (joo, miksi ne laittaa aina jotain lihaa/nakkeja keittoon, eiks olis paljon parempia semmoset kasvisversiot) ja nauttimassa kesästä. Lapsilla oli kivaa. Kauheen hyviä kuvia en nyt saanut, mutta tässä muutama otos.

Toivottavasti taustalla näkyvä mummeli ei pahastu, kun julkaisin hänen sivuprofiilinsa.

Hyvä se on nyt hymyillä äitin sylissä, kun on ensin huutanut tunnin hoidossa. :( Neiti aurinkoinen. <3

Memmi aikoi syödä keppejä ruuaksi.

Pelle, joka pelkää pellejä. :D Illalla aina kysyy: “Äiti, onko täällä mitään pellejä?” Ja sitten joudun vakuuttamaan, että ei ole, pellet on kotona nukkumassa. Memmin mielestä ne on kuitenkin aina iltapalalla.

Voi hitsi. Nyt se iski. Tunne, että tämä on pakko saada. Manduca kantoreppu siis. Aamu haluaa ihan välttämättä juuri tuon kantovälineen. Liinassa on ihan liian kuuma tuolle hikihatulle. Tai näin ainakin uskottelen itselleni.

Nyt yritän selvittää, miten minulla olisi varaa ostaa se. Ostaiskohan kukaan tuota vanhaa trikooliinaa… Girasolin kudotusta en ainakaan raaski luopua… Mitä jos käyttäisin kirppikseltä tienaamani rahat tuohon… Aaaargh!!! En tiedä, mutta jotain on pakko keksiä ja äkkiä.