Vähän alle vuosi sitten näytin tältä

Olin jo jonkun aikaa tuskaillut mahani kanssa ja toivonut synnytyksen käynnistymistä. Meillä oli jo yliaikaiskontrolliaikakin varattuna perjantaille, päivälle, jolloin raskaus olisi kestänyt 11 päivää yli lasketun ajan. Olin hiukan epätoivoinen, koska en halunnut toista käynnistystä.

Kipeähköjä supistuksia oli tullut jo useampana päivänä. Keskiviikko-aamuna vessassa käydessä aavistelin, että ehkä nyt jo jotain tapahtuisi. Kävimme äitini ja Memmin kanssa rivakalla kävelyllä postissa ja illalla vielä saunoimme. Siitä se sitten lähti. Klo 23 aikaan illalla alkoi tulla kipeitä supistuksia, muistaakseni noin 7 minuutin välein. Yritin käydä nukkumaan, mutta eihän se uni tullut, kun vähän väliä supisteli. Mies nukkui, eikä varmaan aavistanutkaan, mitä kohta oli edessä. Itse olin innoissani ja jännittynyt, nytkö se tapahtuu.

Yhden aikaan yöllä kävin itsekseni suihkussa ja lämmittelin keittiössä kaurapussia, josta ei kyllä ollut oikein mitään hyötyä. Soitin sairaalaan, että joko kohta pitäisi tulla. Sanoivat, että heti kun tuntuu siltä ettei kotona kestä olla, voimme ajaa sairaalalle. Muistaakseni puolen kolmen maissa herättelin miestä ja äitiäni, joka jäi hoitamaan Memmiä (äitini oli ollut meillä jo melkein kaksi viikkoa varulta).

Sairaalaan päästyämme pääsin käyrälle ja supistuksia taisi tulla noin 4 minuutin välein (miten tämä muisti voikin olla näin huono? :D). Olin kai noin 4cm auki. Aloin olla aika tuskissani ja halusin jo jotain kivunlievitystä. Vähän ennen neljää pääsimmekin saliin, jossa hengittelin ilokaasua. Eipä siitä paljon hyötyä ollut, joten sain kohdunkaulanpuudutteen, joka helpottikin kovasti. Harmittelin, etten ollut muistanut ostaa evääksi suklaata. Pari tuntia sain olla kivuttomana, kunnes aloin taas tuntea voimakasta kipua. Ponnistamisen tarvettakin alkoi tuntua. Sain toisen samanlaisen puudutteen, mutta se ei enää auttanutkaa kipua lievittävästi vaan avasi paikat hurjalla vauhdilla ja luulin, että kuolen siihen paikkaan. Ponnistamisen tarve oli kamala (esikoisen kohdalla en epiduraalin vuoksi tainnut kokea tuota ponnistamisen tarvetta ollenkaan noin epämieluisana kuin tällä kertaa).

Olin ihan hysteerinen ja purskahdin itkuunkin. Siinä vaiheessa kun kätilö vaihtui ja saliin asteli Sairaala-sarjastakin tuttu Eva-Mari minua alkoi jopa vähän salaa naurattaa (ei se synnyttäminen sitten ehkä niin kamalaa ollutkaan). Sain luvan ponnistaa, mutta en uskaltanut, vaan jäkitin kovasti vastaan. Muistin vielä ensimmäisen synnytyksen ponnistusvaiheen pitkittymisen ja kauheuden. Huusin kurkku suorana ja itkin. Viimein henkilökunta (salissa oli ilmeisesti ainakin kätilö, harjoittelija ja kai lääkärikin) ja mies saivat minut rauhoittumaan ja pystyin todella keskittymään ponnistamiseen kunnolla. 30.10 kello 7.28, kymmenen minuutin ponnistamisen jälkeen pieni, kaunis tyttö tuli maailmaan, nenä vähän lytyssä. Olin helpottunut ja onnellinen. <3

Lapsilleni omistan tämän kauniin Anna Puun esittämän kappaleen:

Täällä ollaan edelleen. Viikkoja 41+2. Eilen kävin, taas kerran, neuvolassa. Verenpaineet matalammat kuin koko odotusaikana. Mies kyllä sanoi ettei uskoisi. Väittääkö joku, että muka kiukuttelen täällä. No, on ollut kyllä ihanaa, kun äitini on ollut tytönhoitoapuna ja itse olen saanut lepäillä. Välillä vaan se lepäilykin käy kunnon päälle tai pään päälle, kun ei ole mitään mukavaa tekemistä. Painoa on tullut nyt 17kg koko raskaus aikana. Ehtiihän tässä vielä itseään muutaman päivän lihottaa. Krhm… Tänään surkuttelin, kun ei olla ostettu suklaapatukoita sairaalakassiin. Tytön synnytyksessä himoitsin, ilmeisesti ilokaasun vaikutuksesta, ihan kamalasti suklaata. Lopulta sain vähän maistaa. Ei ne nytkään kuitenkaan anna syödä niitä, kun ei ole edes karkkipäivä.

Posti toi yliaikaiskontrolliajan tänään. Perjantaina klo 8.30 mennään siis, jos ei sitä ennen mitään tapahdu. Ja olen kyllä päättänyt, että takaisin ei tulla kuin nyytti kainalossa. Alkaa mummiltakin käydä lomapäivät vähiin, ensi maanantaina pitäis olla jo takaisin töissä nimittäin.

Nyt vaan nautitaan tästä ihanasta paksusta olotilasta ja toivotaan niitä kunnollisia supistuksia, näiden laimeiden sijaan. Kaikki sormet ja varpaat pystyssä, että pikkuhiljaa tapahtuisi jotain…

Hmph…Täällä ollaan edelleen. Viikkoja tänään 40+3 ja neuvolassa käyty, taas kerran. Kaikki hyvin, mutta jalkoja vaan turvottaa niin kamalasti. Tunnen itseni iltaisin ihan norsuksi näine pökkelöjalkoineni. Ihanaa.

Äitinikin saapui jo sunnuntaina tytönhoitoavuksi. Toivotaan, että kahden viikon loma riittää ja päästään sinä aikana synnyttämään. Vauvaa varten alkaa olla kaikki jo valmiina. Sairaalakassi itselle pakattuna. Vauvan kotiutumisvaatteet ja vaipat valittuna, pitäis siirtää ne vaan johonkin kassiin odottamaan kotiutumispäivää (voi kumpa se koittaisi pian). Vauvan sänky pitäis myös kasata, mutta sen nyt mies voi tehdä vaikka sillä aikaa kun itse olen sairaalassa.

Pääsin jopa tänne työhuoneen koneelle kirjottelemaan ja sain siis myös pari kuvaa laitettua.

Isomummi neuloi tulevalle lapsenlapsenlapselleen (huh, mikä sana) tämmösen ihanan unipussin ja tumput alpakka-langasta.

Itse olen saanut aikaan parit villapöksyt.

Vihreät jo tekovaiheessa kerran täällä blogissa vilahtivatkin.

Asunto on edelleen vähän keskeneräinen. Olkkarista ja keittiöstä puuttuu oikeat verhot. En edelleenkään ole kolmen vuoden etsinnän jälkeen löytänyt THE verhoja keittiöön. Minulla on niin selvä visio, minkälaiset niiden tulisi olla, ettei mistään ikinä löydy sopivia. Tytön huone kaipaa vielä kirjahyllyä, mutta muuten alkaa olla valmista. Mummi ja ukko ostivat tytölle ihanan vihreän ryijymaton ja itse löysin netistä aivan ihanaa sammakkoprinssi-kangasta verhoihin. Kankaanjämistä ompelin vielä pari koristetyynynpäälistä tytölle.

Nyt tyttö kaipaa jo äitiä nukutuspuuhiin, joten jäämme odottelemaan josko ensi yönä jo päästäis synnyttämään. Saunaan aion painua heti kun tytön saan untenmaille.

Täällä ollaan vielä, yhtenä kappaleena. Viikkoja tänään 38+4. Tampereelle muuton jälkeen, neuvolassa epäilivät, että pieni olisi masussa poikittain. Kerkesin jo miettiä kaikenmaailman kauhukuvat, mutta viime viikolla ultrassa selvisi, että ihan oikein päin, pää edellä sieltä ollaan tulossa. Helpotti kyllä oloa, ja olen jopa ensimmäisiä kertoja nyt koko odotuksen aikana alkanut odottaa synnytystä. Vielä ihan hyvillä mielin. Saa nähdä, mikä paniikki sitten iskee, kun tulee tosi paikka viimein eteen. Hui!

Väsymys hieman painaa unettomien öiden takia. Kiitos ihanan, kiimaisen kissamme, joka mouruaa yötä päivää. Huomenna kisut pääsevät eläinlääkärille taristukseen ja sitten kyllä varataan jo leikkausaikaa. On tässä jo melkein seitsemän vuotta jo kuunneltukin mouruamista. Ihan tarpeeksi siis. Saa nähdä, ehtivätkö leikattaviksi, ennen uuden perheenjäsenen saapumista.

Tampereella ollaan viihdytty mainiosti. Ainut vaan, että tyttö kaipaa kavereita, muistelee päivittäin ja kyselee missä kukin on. Ja onhan sitä äidilläkin ikävä omia ystäviään. Vielä ei olla oikein ehditty mihinkään perhetoimintaankaan mukaan. Ensi viikolle kyllä varasin kalenteriin aikaa, että mennään tutustumaan Napapiirin toimintaan, oletuksena, että en ole vielä jakautunut/jakautumassa.

Nyt iltapalalle ja BB:n pariin kuulostelemaan muutuvatko nämä kivuttomat harjoitussupistukset tästä miksikään… No okei, sais se vauveli ehkä vähän aikaa siellä yksiössään vielä oleilla.

Hui kun aika on taas vierähtänyt. Hirvee väsymys on vaivannut, joten en oo jaksanu kirjotella. Eipä oo ollu myöskään oikein mitään kuvattavaa, joten on jääny blogeilu vähemmälle.

Maanantaina kävin neuvolassa ja kaikki hyvin. Ainut vaan, että hemoglobiini oli tippunut vielä edelliskerran 127:stä 106:een. Olin hieman järkyttynyt. Yleensä minulla on ollut tosi korkea tuo hb, jotain 160 luokkaa, joten aika suuri pudotus siitä. Nyt sainkin luvan popsia rautatabuja vuorokaudessa oikein kaksin kappalein. Toivon todella, että ne auttais pian. On jotain ihan järkyttävää tämä väsymys ollut. Esikoista odottaessa ei ollut mitään ongelmaa tuon raudan kanssa.

Tänään saatiin myös pari tarjousta asunnoista. Molemmat 4h+k+s ja ihan hyvillä alueilla. Ei nyt itse jakseta täältä toiselta puolen Suomea parin tunnin takia ajaa Tampereelle, joten  passitin tädin katsomaan asuntoja. Onneksi on sukulaisia sillä suunnalla ja vielä viitseliäitä hoitamaan meidän asioita. Kiitosta vaan. Perjantaina selviää, onko kumpikaan hyvä ja toivon mukaan päästäis pian muuttamaan. Alkaa nimittäin tämä maha jo hiukan painaa ja olin jo heittämässä toivoni tuon asunnon löytymisen suhteen. Mutta, jos nyt sitten ihan syyskuun alussa päästäis muuttamaan, niin ehkä selviäisin vielä siitä urakasta ennen tosi koitosta. Olis se kiva nauttia tästä loppuraskaudesta niin, että kaikki olis järjestyksessä vauvaa varten ja omakin mielenrauha taattu.